Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen ylikonstaapeli Olavi Palmumäki peräänkuulutti vanhempien velvollisuutta seurata lastensa tekemisiä. (Uuden Suomen uutiset 30.5.2014)

Palmumäki kirjoittaa kolumnissaan muun muassa nuorten ”puhelinneppailusta” kavereiden kanssa. – Aikuisten on välillä hyvin hankalaa pysyä perässä. Vanhempien on kuitenkin syytä kysellä lapselta tai nuorelta kenen kanssa hän viestittelee, vaikka vastuksena voi joskus olla epämääräinen mulkaisu. Se on kuitenkin välittämistä ja kiinnostusta nuoren elämään, Palmumäki kirjoittaa.

– Toisinaan tuntuu, että asiat ovat kääntyneet joissain perheissä eräänlaiseksi kissa ja hiiri -leikiksi, jossa nuori ohjaa vanhempiaan eivätkä vanhemmat lastaan. Aikuinen on esimerkki lapselleen niin hyvässä kuin pahassa. Aikuisen velvollisuus on ripittää lasta silloin, kun jostain yhteisesti sovitusta asiasta on livetty. Kuka muukaan voi asettaa rajoja lapselle, jos eivät lapsen omat vanhemmat? Palmumäki arvioi, että ”lapsetkin sitä toivovat, vaikkeivät sitä usein ääneen sanokaan”.

Palmumäki on havainnoissaan ihan oikeassa. Ilmiö on laajalti havaittu, tiedostettu ja siitä on olemassa tutkittua tietoa.

Seuraavassa katkelma 7.8.2011 kirjoitetusta blogista:

-Viime sunnuntain Hesarissa oli juttu joka hätkähdytti. Saksalainen tunnettu lastenpsykiatri Michael Winterhoff on kerännyt vuosien ajan huomioita lasten kehittymisestä ja tullut siihen tulokseen, että he ovat kurittomia, vastuuttomia, narsistisia ja useat jääneet psyykkisessä kehityksessään noin puolitoistavuotiaan lapsen tasolle. Tämmöisiä kehityshäiriöitä mm. Saksan lapsilla on 50-70 prosentilla. Lapset ovat ottaneet vallan vanhemmiltaan, ovat kurittomia, epäempaattisia, käyttäytyvät koulussa katastrofaalisesti, ovat aggressiivisia, eivätkä kykene täsmällisyyteen, mikä on työelämän oleellisin asia ja näin ollen lopulta syrjäytyvät yhteiskunnasta. -Tämä on kulttuurimme tuho, kirjoittaa Winterhoff.

Yllä olevaan on monen kasvattajan ilmeisen helppo yhtyä. Ennen perheissä vallitsi rikkumaton hierarkia, vanhemmat olivat ne henkilöt, jotka määräsivät, asettivat rajat ja kantoivat vastuun. Nyt rajat ovat hämärtyneet. Vastuu on edelleen vanhemmilla, mutta määräysvalta on monissa perheissä lapsilla, aivan pienilläkin. Rajoja ei aseta kukaan. Ehkä tämä ei vielä ole kulttuurimme tuho, mutta ilman kielteisiä vaikutuksia tuskin tulevaisuudessa pääsemme.