Jokainen lukutaitoinen, normaalilla järjenjuoksulla
varustettu suomalainen on jo vähintäänkin vuoden ajan tiennyt, että Suomella
menee todella huonosti. Lähes jokaisen aamun lehdessä on ollut vähintäänkin
yksi uutinen, joka kertoo isoista irtisanomisista tai lomautuksista. Vienti
sakkaa ja valtionvelka paisuu säästötoimista huolimatta.  Minkään maan talous ei kestä  tilannetta pitkään, jotakin on tehtävä, tai olisi pitänyt tehdä jo vähintään vuosi sitten.

Ainoa, joka ei ole nähnyt tilanteen kehittymistä näyttää
olevan maamme valtiovarainministeri.  On
ymmärrettävää, että poliitikon, varsinkin ministerin tehtävä on valaa
kanssaihmisiin uskoa, eikä ruikuttaa perikadon olevan uhkaamassa.  Se, että parannustoimiin ryhdytään vasta nyt,
viimeisen pakon edessä, on anteeksiantamaton virhe.  Aikaa olisi ollut yli kaksi vuotta, nyt se on käytetty, ainakin osaksi, temppuiluun EU:n velkakriisivaltioitten velkojen
kanssa ja niitten takauksien hoitoon. Unohtuivatko oman maan ongelmat, vai eikö
niitten kasvua todellakaan huomattu?

Suomi astuu nyt samalle tielle kuin Kreikka. Varmasti
taloutta yritetään jossain määrin elvyttää, mutta pelkäänpä kuitenkin kuuluisan
”juustohöylän” taas saavan töitä.  Verojen ja maksujen korotuksiakin on
odotettavissa.

Kekkosen aikaan, jolloin presidentillä oli vielä rippunen
valtaakin, paimenkirjeet olisivat singahdelleet jo kauan, erilaisissa
saunatiloissa olisi pidetty monenmoisia symposiumeja talouden kohentamisen
tiimoilta. Markkaa olisi devalvoitu ja vuorineuvokset saaneet kutsuja
Tamminiemen aamukahveille. Jotain olisi tehty, eikä annettu laman yllättää koko
maata housut kintuissa.

Joskus melkein kaipaa maahan Kekkosen kaltaista
isäntäpresidenttiä ja hänelle takaisin presidentille ennen kuulunutta valtaa.