Maanantaina Radio Suomen Ajantasassa käsiteltiin jälleen kerran suurpetopolitiikkaamme. Asiantuntijana ohjelmassa kuultiin Maa- ja metsätalousministeriön ylitarkastaja Janne Pitkästä.

Näyttää koko ajan siltä, että huoli suurpetojen reippaasta lisääntymisestä maassa kasvaa samassa suhteessa kuin petojen levittäytyminen Etelä- ja Länsi-Suomeen. Huolta lisää myös se, että varsinkin karhun ja ilveksen kannat ovat kasvaneet yli kansan enemmistön kipurajan. Mm. ilves on lisääntynyt kymmenessä vuodessa kolminkertaiseksi ja karhujen lisääntyminen on lähes samaa luokkaa. Enää ei petopolitiikassa ole kyse jossakin saloilla asuvista ja salomökin mummoja peloittavista pedoista, vaan petoeläimen voi kohdata missä päin maata tahansa.

Ihmisille näyttää muodostuvan kanta villipetoihin lähinnä sillä perusteella, missä kukin asuu. Suurkaupunkien ihmiset puolustavat petoja, maaseudun asukkaat haluaisivat vähentää niitä reippaasti. Etelä haluaisi petoja lisää, ei kuitenkaan omiin maisemiinsa, ja muu Suomi haluaisi niitä vähentää. Poikkeuksia tietysti on, mutta väitän, että johtopäätös on suurelta osin oikea.

Aikoinaan suurpedot hallitsivat, ja ihmisten piti raivata ne pois voidakseen asuttaa maan. On hullua kuvitella, että voisimme nyt asua petojen kanssa rinta rinnan. On hullua kuvitella myös, että Suomi voisi olla Euroopan petoreservaatti. Euroopassa on maita, jotka eivät suvaitse ainoatakaan karhua tai sutta alueelleen, heti ensimmäinen tulija ammutaan armotta. Miksi Suomen pitäisi kantaa suuri osa EU:n petojen säilyttämisestä siitä syntyvine kustannuksineen ja huolineen? Onko siinä jotakin samaa politiikkaa kuin velkaantuneitten valtioitten velan kollektiivisessa maksamisessa?

Kannatan kuitenkin sitä, että kaikilla eläinlajeilla on olemassaolon oikeus kuten ihmisilläkin. Kannatan myös sitä, että ensisijaisesti kuunnellaan niitä ihmisiä, jotka kärsivät petokannan kasvusta. Keskustelusta tulisi jättää pois kaikki kiihkoilu ja ajatella asioita järjellä tunteilun sijaan.Petopolitiikka kiireesti uuteen harkintaan!