Luin hiljattain Jaana Pedersenin kirjoituksen Uuden Suomen blogipalstalla.  Hyvin ansiokas blogi. Hän oli pannut merkille Vekarajärven varuskunnassa vuoden aikana tapahtuneet kolme itsemurhaa ja pohdiskeli, mistä ne mahtoivat johtua.

Omasta  varusmiespalveluksestani  on kulunut jo  melko tasan 50 vuotta. Silloin kaikki näytti olevan yksinkertaisempaa kuin nyt.  Tiedettiin aika tarkkaan, mihin oltiin menossa.  Jokainen varautui  elämään  pienoisessa rahanpuutteessa, sekä ruumiillisessa että henkisessäkin rääkissä vajaan vuoden, minkä palvelus kesti.  Ruumiillinen kunto oli lähes jokaisella varusmieheksi tulevalla kohtuullinen, joskin poikkeuksiakin oli.

En muista koko palvelusajaltani (11 kk.) yhtään tapausta, jolloin jonkun henkinen kantti olisi pettänyt, tai ollut edes lähellä pettää. Pienessä rahapulassa oli monikin, mutta se näkyi yleensä vain harvempina vierailuina sotilaskodissa. Suurimmalla osalla odotti siviilissä valmis työ- tai opiskelupaikka, ja lähes kaikki loputkin  tiesivät  työllistyvänsä  helpolla armeijasta kotiuduttuaan.

Tänä päivänä asiat ovat toisin. Moni armeijaan astuva varusmies on ilman minkäänlaista   ammattikoulutusta,  työtön ja  syrjäytynyt  yhteiskunnasta, monikin jo toisessa polvessa. Huoli tulevaisuudesta painaa.  Opiskelupaikka ei lankea kuin ”Manulle illallinen”.  Eläminen tämän päivän yhteiskunnassa vaatii rahaa aivan toisin kuin ennen, myös nuorilta joilta vielä puuttuu taloudellinen vakavaraisuus. On muutettu pois kotoa, kännykkä- ja laajakaistalaskut putoavat postiluukusta kuukausittain. Hankitaan auto, jonka pitäminen maksaa ja niin edelleen. Puhumattakaan  perheen  perustamisesta . Taloudelliset paineet kasvavat hetkessä armeija-aikana, ellei rahoitusta siksi aikaa ole järjestetty joko omasta, tai yhteiskunnan pussista. Ehkä jopa sotilaskotiliiton kannattaisi miettiä mahdollisuutta pienimuotoisten lainojen myöntämistä varusmiesten akuuttien rahaongelmien ratkaisemiseksi?

Toisekseen moni asia on varusmiehillä muuttunut parempaankin suuntaan. Olen asunut juuri Vekarajärven varuskunnan vierellä sen perustamisesta lähtien. Vaikka en olekaan ollut varuskunnan palkkalistoilla, elämää siellä on  pakostakin  joutunut  havainnoimaan aika läheltä. Suurelta osin varusmiehet tulevat Vekaranjärvelle Helsingin tienoilta. Heille varuskunta varmaan tuntuu sijaitsevan korvessa. Fyysinen kuntokaan ei ole ehkä kovin rautaista.  Äidit, tyttöystävät ja kaikki huvitukset jäävät monesta kohtuuttoman kauas.  Kuitenkin nykyisin lähes joka viikonloppu alokasajan ja sotaharjoitusten välillä on vapaa. Linja-autokolonnat kuljettavat varusmiehet miltei kotiporteilleen ja loman loputtua takaisin varuskuntaan.  Simputus on vähentynyt olennaisesti ja varusmiehiä kouluttavan henkilöstön taso on hyvä. Ylempiin johtotehtäviin tuntuu valikoituvan asiansa osaavaa, yhteistyökykyistä väkeä.  Varuskunnissa on varusmiestoimikunnat, kuraattorit, hyvin  toimivat  terveyspalvelut,  sotilaskodit laadukkaine palveluineen ja sotilaskotiautoineen, kaikki palveluita, joista  50 vuotta sitten vain haaveiltiin.

Summa summarum:   parannettavaa  varusmiespalveluksessa varmasti on, mutta yleisesti ottaen kaikki on kohtuullisen hyvin.  Ehkä  itsemurhia  ei varuskunnissa esiinny enemmän kuin muuallakaan yhteiskunnassamme, mutta jos esiintyy, niin syitä on etsittävä muualtakin kuin varuskunnista. Yhteiskunnan pitää pystyä takaamaan varusmiehille , heidän oman ja perheen osalta , taloudellisista huolista vapaa aika palveluksen suorittamiseen.