Kaupunginjohtaja Lauri Lamminmäki ottaa Kouvolan Sanomissa 7.4 2010 vahvasti kantaa kaupungin maaseutupolitiikkaan. Hän muunmuassa kysyy, kenen etuja maaseudun ja muun kaupungin vastakkainasettelu palvelee ja onko kysymys tunnetilasta vai jostain mitattavasta asiasta? Samalla hän todistelee, että uudessa Kouvolassa kaikki maaseutuasiat ovat vähintäänkin entisellä mallilla, jopa vähän paremminkin. Jutun kaikkiin asioihin vastaaminen veisi liiaksi tilaa, joten tyydyn kommentoimaan vain muutamia tärkeimpiä.                                                                                      Ensinnäkään en puhuisi mistään vastakkainasettelusta, se on väärä sana kuvaamaan tilannetta. Kysymys on viimekädessä maseudun asukkaitten edunvalvonnasta, joka juuri nyt, kun uusi kaupunki laatii ja muokkaa erilaisia ohjelmia tuleville vuosille, on hyvin tärkeää. Niitä laativista virkamiehistä suurin osa on ollut vain kaupungin palveluksessa, josta syystä heidän maaseudun asioiden tuntemuksensa on vähäinen. Olisi harkitsematonta luulla, että nyt laadittavat järjestykset ja ohjelmat ovat vain neuvoa antavia, kyllä niitä tulevaisuudessa luetaan pilkuntarkasti. Jokaiseen suureen päätökseen, jo sen valmisteluvaiheessa, olisikin liitettävä  jonkunasteinen maaseutuvaikutusten arviointi, ettei vahinkoja pääsisi syntymään.
                      Mitä tulee mitattavissa oleviin asioihin, tässä muutama esimerkki: JEV-säätiö syntyi kolmen maaseutukunnan voimin ja sen pääomaksi tuli 5 miljoonaa euroa. Tulevina vuosina se tulee turvaamaan monella tavalla maaseudun ihmisten elämää. Jos sama olisi jäänyt kaupungin rahoitettavaksi, jokainen meistä tietää lopputuloksen. Jaalan säätiö perustettiin ennen liitosta, sitä ei mainita edes hallinnon ja palveluitten järjestämissopimuksessa. Säätiökeskustelussa pienenä huomionarvoisena seikkana kannattaa muistaa, että Rovanimellä, josta kaikki oppi meille on tullut, perustettiin kuntaliitoksen yhteydessä säätiö, jonka pääomaksi tuli 18 miljoonaa euroa!
                      Entisessä Valkealan kunnassa käytettiin vuonna 2008 maaseudun vesihuollon avustamiseen 1.100.000 euroa, nykyisen Kouvolan rahat näyttävät vakiintuneen noin 700.000 euroon vuodessa. Lisäksi vesihuoltolainojen takauksiinkin näkyy iskeneen ihmeellinen ongelma.
Yksityistieavustuksiin käytettiin yksinomaan Valkealassa samana vuonna  838.000 euroa, koko uuden Kouvolan potti mainittuun tarkoitukseen taitaa nyt asettua vuosittain n. 820.000 euroon.
                      Vaikka ajateltaisiin, että kunnat käyttivät viimeisinä vuosina rahaa tavallista enemmän, ei se selitä valtaisaa eroa, eikä sitä selitä lamakaan. Esimerkiksi käyvät myös koulujen lakkautukset, jotka kohdistuivat rajuimmin juuri maaseudulle, vaikka säästöt siellä väkisinkin tiedetään jäävän minimaalisiksi.
                      Henkilökohtaisesti epäilen, että kaupungin virkamieskunta ei ole vielä ollenkaan ymmärtänyt laajan maaseutualueen merkitystä. He kokevat sen vain haitaksi. Ehkä siellä taustalla pyritään koko ajan toteuttamaan ”yleistä keskittävää yhteiskuntapolitiikkaa”, jonka tuloksena olisi maaseudun alasajo, ja jossa maksajina olisivat lopulta kaikki kaupunkilaiset. Kuitenkin, jotta kaupunki saataisiin nousuun, olisi harjoitettava kokonaan toisenlaista politiikkaa. Kannattaisiko sittenkin kuunnella tarkalla korvalla, mitä mm.kiistelty professori Katajamäki opettaa?.                                                                                                                                                      Tiedämme hyvin, että suuri osa suomalaisista haluaisi asua maalla, jos se vain olisi mahdollista. Asumis- ja matkakustannusten lisäyskään ei näytä heitä haittaavan. Pelkästään jo helsinkiläisiä muuttaa muualle melkoinen määrä vuosittain, mutta aniharva jonkun toisen kaupungin keskustaan, vaan maaseudun rauhallisiin oloihin, mihin ovat ehkä koko ikänsä haaveilleet.. Käsittääkseni maaseudun avaaminen muuttajille, heidän toivottamisensa sinne tervetulleiksi, olisi yksi avain kaupungin väkimäärän lisäämiseen. Entisen Valkealan viimeisinä vuosina asia tuli todistettua, rakentaminen maaseudulle lisääntyi ja kunnan asukasmäärä kasvoi.
                      Monet meistä ovat tahtomattaan tulleet kuntaliitoksen myötä kaupunkilaisiksi. Kun peruutusvaihdetta ei ole, on yhteisvoimin rakennettava uutta kaupunkia hyväksi paikaksi asua, niin maaseudun ihmisille, kuin vanhoille kaupunkilaisillekin. Vastakkainasettelua ei saisi päästää syntymään, maaseudun edunvalvontaa tulisi ymmärtää ja kuunnella. Kehittyvä ja kukoistava maaseutu olisi nähtävä valtaisana ja ratkaisevana voimatekijänä koko kaupungin kehittymisessä.